S-21 and Killing Fields – If we don’t remember our mistakes

This post isn’t suitable for sensitive readers so if you want to read something that brings you happiness instead of shock, please find my other travel posts. For the rest, here is a link to the English version below!

PhnomPenh-17-2.jpg

Tämä postaus ei sovellu herkille lukijoille, joten jatkathan matkaa muihin postauksiin, jos etsit järkytyksen sijaan piristystä päivääsi! 

Länkkärit ovat kuulleet satoja tarinoita holokaustin kauhuista ja Siperiaan pakkosiirretyistä ihmisistä, joiden juuret olivat esimerkiksi Baltian maissa. Internetin aikakaudella myös monet lähimenneisyydessä tapahtuneet kansanmurhat eri puolilla maailmaa ovat tuoneet ruuduille havaintoja ihmiskunnan pimeämmistä puolista. Niistä hetkistä, kun ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan ja normaalina rullannut arki muuttuu eloonjäämistaisteluksi. Silti täytyy myöntää, ettei minulla ollut kuin pintapuolinen käsitys siitä, mitä Kambodzassa todella tapahtui yli 40 vuotta sitten.

Pistetäänpä numerot ja lopputulos tiskiin heti alkuun, niin ymmärrämme koko tapahtumasarjan laajuuden: vuodesta 1975 vuoteen 1979 Kambodzassa kuoli arvioiden mukaan 1.5 – 2 miljoonaa ihmistä. Neljässä lyhyessä vuodessa siis yksi neljästä kambodzalaisesta menetti henkensä ja monet muut kärsivät vielä kauan kansanmurhan päätyttyä.

PhnomPenh-2PhnomPenh-1

Pääpirut kansanmurhan takana istuivat silloisessa punakhmerien hallinnossa, joka edusti omanlaistaan kommunismia. Punakhmerien nousu ei tapahtunut tyhjiössä, vaan sen idut kylvettiin monien vuosikymmenten aikana. Ensin ranskalaiset siirtomaaherrat olivat kynineet maan puille paljaille ja lähteneet livohkaan jättäen taakseen korruptiolle ja muille epäkelvon hallinnon kukkasille suotuisan maaperän.

Lähempänä kansanmurhan kauhun alkua vaikutti naapurimaassa Vietnamissa käyty sota. Länsimailla oli likaiset näppinsä myös tässä pelissä, jotka edesauttoivat hirmuhallinnon nousua Kambodzassa.

Vietnamin sodan aikaan kommunistiset Viet Congin joukot olivat sopineet kambodzalaisten kanssa, että he voivat käyttää maan alueita suojana omille joukoilleen taistellessaan Yhdysvaltojen tukemia etelävietnamilaisten joukkoja vastaan. Sana sopiminen tässä yhteydessä on tietysti vähän ironinen, sillä tuskin kambodzalaisilla pienen armeijansa kanssa olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä vietnamilaisten vaatimuksiin.

Tästäkös Yhdysvallat riemastui. He aloittivat kambodzalaisten pommittamisen vuonna 1969, ja lisäsivät silloisen hallinnon ahdinkoa. Hallituksen taival alkoi olla heikossa kantimissa ja kun Kambodzan länsimieliset joukot tekivät Yhdysvalloissa lämmön tunteita herättäneen sotilasvallankaappauksen vuonna 1970, kuningas Sihanouk luikki karkuun. Länsimaiden tukema kambodzalainen hallinto toimi tekohengityksellä muutaman vuoden, mutta joutui samalla sisällissodan myrskyyn.

Ilmeisen vimmastuneena länsivaltojen myllytyksestä kunkku Sihanouk liittoutui entisten vihollistensa, punakhmerien, kanssa ja loputkin maaseudun väestöstä kääntyivät punakhmerien kannattajiksi. Punakhmerit nousivat valtaan 1975 ja hallinnon pääarkkitehti Pol Pot sulki maan rajat ulkopuolisilta. Kappas, hirmuhallinto sai alkunsa.

PhnomPenh-4-3.jpgPhnomPenh-4-4.jpg

Punakhmerien hallinto noudatti meillekin kovin tuttua, mutta aina yhtä metsään mennyttä kommunistista kaavaa. Kaikki yksityisomaisuus kansallistettiin ja noin kaksi miljoonaa ihmistä siirrettiin kaupungeista maaseudun farmeille. Pol Potin tarkoituksena oli luoda luokaton yhteiskunta, mutta todellisuudessa tuloksena oli laaja nälänhätä, sillä kaupunkilaisilta puuttui viljelyyn tarvittava tietotaito. Silloiset maanviljelijät eivät joko halunneet tai uskaltaneet auttaa kaupunkilaisia, joita pidettiin parempiosaisina. Siinähän kuokkivat maata. Muut keinot hankkia ruokaa, kuten marjastus ja kalastus, olivat kiellettyjä ja moni kuoli aliravitsemukseen ja tauteihin.

Kaikki oppineisuus oli pahasta ja punakhmerien hallinnon aikana pääsi hyvin helposti hengestään vain ymmärtämällä siirtomaaherrojen kieltä ranskaa tai käyttämällä silmälaseja, lukeneisuuden “merkkiä”. Punakhmerit kiduttivat ja tappoivat silmittömästi koulutettuja väestönosia ja alansa asiantuntijoita, sillä heidät nähtiin uhkana hallinnolle. Myös etniset vähemmistöt ja uskontojen edustajat kokivat karun lopun, puhumattakaan muutamasta Kambodzan aluevesille eksyneestä länsimaalaisesta. Kambodzan kansanmurha kosketti kaikkia, eivätkä edes hallinnon sisällä työskennelleet olleet turvassa murhaamiselta.

PhnomPenh-7.jpg

Yksi kuuluisimmista paikoista, joissa kidutus ja tappaminen olivat arkipäivää, on S-21 vankila Phnom Penhissä. Entinen lukiorakennus oli erinomainen paikka terrorille, sillä kaupungissa ei asunut enää juurikaan ketään lukuunottamatta hallinnon edustajia. Vangeista otettiin saapuessa kasvokuva ja heidän puettiin vankilan vaatteisiin. Tämän jälkeen vangit vietiin kuulusteluun, jossa heiltä käytännössä saatiin keksittyjä todistuksia kiduttamalla. Monet kertoivat todistuksissaan esimerkiksi olevansa CIA:n tai KGB:n vakoojia sekä sukulaistensa ja ystäviensä nimiä, jotka olivat osallistuneet petoksiin hallintoa vastaan. Usein listoissa nimettyjä henkilöitä kutsuttiin edelleen kuulusteluun, ja kyllähän te arvaatte, mitä heille sitten kävi.

Ihmisiä kidutettiin esimerkiksi sähköshokeilla, vesisammioon upottamisella ja polttamalla ihoa tulikuumalla metallilla. Tappamisen keinot olivat yhtä moninaisia – punakhmerin terrorin kohteeksi jouduttuaan vangit kuolivat esimerkiksi vuotamalla kuiviin. Vaikeimpia tapauksia nyljettiin elävältä. Kun vietnamilaiset hyökkäsivät Kambodzaan ja saapuivat vankilaan vuonna 1979, he löysivät 14 viimeistä tapettua vankia sidottuina sänkyihin ja silvottuina tunnistamattomiksi. Sen vuoksi vankilan pihalta löytyy nykyisin 14 tuntematonta hautaa ja osa löytöpaikkojen sängyistä on yhä paikallaan.

PhnomPenh-12.jpg

S-21 vankilan läpi kulkeneista noin 20 000 ihmisestä vain seitsemän selviytyi elävänä. Seitsemän. Ja tämä oli vain yksi noin 200:sta samanlaisesta vankilasta Kambodzassa.

Kun S-21:n lähellä ollut joukkohauta ei enää riittänyt järjettömän murhaamisen uhrien hävittämiseen, punakhmerit kuljettivat vankeja viimeiselle matkalle Choeung Ekille eli Killing Fieldsille. Säästääkseen ammuksia “parempia tarkoituksia” varten vankeja tapettiin rautatangoilla, kuokilla tai jopa läheisistä palmuista irrotetulla kaarnalla, joka oli erittäin pätevä väline kurkkujen auki viiltämiseksi. Puihin viritetyistä kaiuttimista raikasi musiikkia, jotta vuoroansa odottelevat epätietoiset vangit eivät kuulisi, mitä ulkona tapahtui.

Killing Fieldsillä on yhä pystyssä myös puu, johon punakhmerit hakkasivat vastasyntyneitä vauvoja kuoliaaksi äitiensä silmien edessä.

Mikään ei ollut pyhää tai turvassa tappamiselta.  

Killing Fieldsin raakuutta alleviivaa paikalta löytyvä pagoda, joka on lattiasta kattoon täynnä ihmisten pääkalloja. Laseihin on merkitty, minkä ikäisiä ihmiset ovat olleet kuollessaan ja minkälaisia välineitä heidän tappamisessaan on käytetty.

PhnomPenh-9PhnomPenh-13

Sekä S-21 keskellä Phnom Penhiä että Killing Fields näyttävät ulospäin hyvin normaaleilta. Keskellä kaupunkia sijainnut entinen koulurakennus tai rauhallinen peltomaisema eivät anna juurikaan merkkejä menneisyydestä. Tai no, jos ei oteta lukuun veriroiskeita seinissä tai pihamaalle pystytettyjä hauta-aitauksia. Juuri normaalius teki näistä kansanmurhan muistomuseoista niin karmivia – kaikki on tapahtunut arkisissa paikoissa ja näistä tapahtumista on tullut osa ihmisten arkea.

On vaikea kuvailla, miltä tuntui kävellä pitkin käytäviä ja polkuja, joissa lähes 20 000 ihmistä menetti henkensä vain koska he eivät sopineet ideologiseen muottiin. Tuntui musertavalta ymmärtää, että tälläkin on mahdollisuus toistua toisessa ajassa ja paikassa, jos me emme muista virheitämme ja opi niistä ajoissa.

Kotimatkalla tuli itku, jota seurasi syvä, syvä hiljaisuus.

PhnomPenh-16.jpg

The Westerners have surely heard about the horrors of Holocaust and for example about the Soviet mass deportations and collectivization in the Baltic States. In the age of the Internet the more recent genocides and other human tragedies around the world have brought the darker sides of human nature into plain sight. Those have been the moments when the normal everyday life has become a struggle for survival. Still, I must admit that before actually visiting the tourist sites, I only had a shallow understanding of the events in Cambodia over 40 years ago.

Let’s put the numbers forward as the first thing here so that we can understand the extent of the genocide in Cambodia: according to the estimates from 1975 until 1979 about 1.5 to 2 million people died in Cambodia. In four short years nearly one fourth of the whole population lost their lives and many of the survivors suffered for a long time after it.

PhnomPenh-10PhnomPenh-11

The chief planners of this genocide sat on the Khmer Rouge government, which represented one of a kind communism. The rise of the Khmer Rouge didn’t happen in a vacuum but its seeds were planted in many decades before it. The French colonialist regime had ransacked the country for resource gains and left the country in a state, which offered a fertile soil for corruption and other unpleasant surprises of ill-governance.

At the time of the Vietnam War, the forces of Viet Cong had made a deal with the Cambodians that they could use the Cambodian territories as sanctuaries in order to fight the US-backed South Vietnam army. The word “deal” in this case is a bit ironic since it wasn’t like Cambodians actually had a choice with their small army to avoid the pact with Vietnamese.

And this, of course, made the US very hostile towards Cambodia. They started bombing Cambodians in 1969, which brought more troubles for the central government. And when the Western-minded forces made a successful coup to remove the Head of State, king Sihanouk, he chose to leave the country on its own. The following pro-US government stumbled for a few years in the storm of civil war.

In the apparent heat of being deposed by the pro-Western powers, the king Sihanouk became an ally with his former foes, the Khmer Rouge, and thus, made sure that every last citizen in the rural areas supported their cause. Consequently, the Khmer Rouge rose to power and the main architect of this doom, Pol Pot, closed the Cambodian borders from outsiders.

PhnomPenh-22

The Khmer Rouge regime followed the familiar route of communism, which has always failed to fulfil its purpose. All private properties were nationalized and nearly 2 million urban citizens were forced to move to the collective farms in the countryside. Pol Pot’s main aim was to create a classless society but in reality the result was a large-scale famine since the urban populations lacked the know-how of farming. The farmers of the time were either too afraid or ignorant to help the newcomers since they were considered to be the more well off part of the society. Let them dig the dirt in turn. Other ways to get food, like collecting berries or fishing, were prohibited and thus, many of the people died because of malnutrition and diseases.

PhnomPenh-23PhnomPenh-24

Everything related to education was evil and you could easily lose your life only by understanding the language of colonialist governors or only by using glasses, the “sign” of an educated person. The Khmer Rouge tortured and killed a huge amount of the educated people and experts of their field as they were perceived as a threat for the government. Also the ethnic minorities and religious communities were wiped off not to mention the few Westerners that had accidentally sailed to the Cambodian waters. The Cambodian genocide included each and everyone and even the officials in the government were not safe from its horrors.

One of the most famous places where the torture and killings were everyday business was the S21 prison in Phnom Penh. The former high school building was a perfect place for the operations of prison since most of the people had been removed from the city and only a few officials remained there. When the prisoners arrived, they were photographed and asked to put on the clothes of the prison. After a while the prisoners had to take part in an interrogation, which basically meant that the interrogators tortured them to give fake testimonies. Many of the prisoners told that they were agents of CIA or KGB and shared their friends or relatives’ names who had collaborated with them against the state. Consequently, based on these name lists, many more people were asked to come to the interrogations and you may guess what happened afterwards.

PhnomPenh-21-2.jpg

The people were torture for example with electric shocks, holding the prisoners’ heads underwater or burning their skin with heated metal. The killing methods were just as versatile – for example some of the prisoners were bled to death. The most difficult ones were skinned alive. When the Vietnamese forces attacked Cambodia in 1979 and found the prison, there were 14 corpses shackled to the beds with mutilated faces. That’s why nowadays there are 14 white graves in the yard of S-21 and some of the beds are still in place in the rooms.

Out of nearly 20 000 people that went through the S-21 prison, only seven survived. Seven. And this was only one of the about 200 other prisons in Cambodia at the time.

When the mass grave near S-21 wasn’t enough to dispose the bodies of the victims, the prisoners were transported to their last journey to the Choeung Ek, the Killing Fields. In order to save the bullets for “better purposes”, the prisoners were killed with iron bars, digging hoes or with a dry and sharp bark of the nearby palm trees, which was an effective weapon to slit throats. There was also a tree which had a big stereo blasting music so that the screams of the executions wouldn’t give hints for the next unaware victims in line.

There is still a tree in the Killing Fields to which the killers beat newborn babies to death in front of their mothers.

Absolutely no one was safe under the Khmer Rouge regime.

PhnomPenh-20
Nauhoja kuolleille lapsille. // Bracelets for the dead children.

The pagoda in the middle of the Killing Fields stresses the cruelty and atrocities that took place there. It is full of human skulls from the floor to the top of the ceiling and you can read from the prints on the glass the age group and a method used to kill these humans.

Both S-21 prison and the Killing Fields seem really normal places from the outside. The former high school building, located in the centrum or the peaceful field away from the city don’t give away much of the details regarding the past events. Except if you see the blood stains on the walls or fences surrounding the mass graves.

PhnomPenh-19

It’s extremely difficult to describe how it felt like to walk on those corridors or field paths while thinking that nearly 20 000 people died because they weren’t fit for the ideological model.

It broke my heart to realize that there is always a chance this could happen again in another time and place if we won’t remember our mistakes and learn from them in time.

On our way home came the tears, which were followed by a deep, deep silence.

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s