The day we forgot our visa ended

Hey there in case you aren’t among the lucky 5 million who understand Finnish, here is a link to the English version below! Enjoy!

Firstvillage-5

Kuten muutama postaus takaperin kerroin, meillä oli Laosin reissu venähtää vähän pitkäksi. Rentoilu ja löllöily Don Detin rannalla pisti aivot niin autuaaseen muistamattomuuden tilaan, että arvioimme viisumissa jäljellä olevan ajan huti. Eräänä päivänä kello tikitti kohti lähestyvää puoltapäivää, ja Hulio päätti huvin ja urheilun nimissä kaivaa repussa pölyyntyneet reissudokumentit esille. Kappas, viisumi loppuisi juuri sinä päivänä.

Tuli vähän kiire.

Kaikki saaren matkatoimistot huusi jo ovelta, että tänään ei menisi enää yhtäkään bussinrutkua Kambodzaan. Hieno homma. Mites olis tuktuk, lava-auto tai ees kottikärryt? Ei, ei kuulemma onnistu. Päätimme kuitenkin lähteä mantereelle kysymään sieltä sijainneesta bussitoimistosta apuja. Siellä ollut nainen katsoi meitä kuin heikkopäisiä ja tokaisi vain “ei”.

No ei kai siinä sitten, reput ojanpientareelle ja miettimään omaa pölhöilyä. Raja-asemalla tiedossa olisi myöhästymisestä vähintäänkin valtion virallinen päiväsakko 10 dollaria, mutta todennäköisesti saataisiin myös niskaamme aimo kasa kuumottelua ja virkamiesten henkilökohtaisen matkakassan kerryttämistä. Vaihtoehto ei varsinaisesti houkutellut.

Siinä istuttiin aikamme ketutuksesta ja kuumuudesta pökerryksissä, kunnes paikalle huristeli vanhaa merirosvoa muistuttava laolainen mies. Kielitaitoa miehellä ei ollut kummasti, mutta myyntihaluja sitäkin enemmän. Mies selitti, että kulman takana olisi meille kyyti, joka maksaisi 10 dollaria rajalle. Ensin ukottajatutkamme huusi punaisena, mutta pienen maanittelun jälkeen ajattelimme, että ehkä ukolla on ihan hyvät aikomukset. Hypättiin kyytiin ja huristeltiin rajalle.

Firstvillage-1-2

Rajatarkastus sujui Laosin puolella hienosti, mutta Kambodzan viranomaistyöskentely oli farssi. Ensin meidän tuli käydä näyttäytymässä tikettikioskin edessä, jossa istui mies viivakoodikaapparia muistuttavan skannauslaitteen kanssa. Käsi tiskiin ja skannauslaite piippasi, yllättäen, hyväksyvästi terveyden merkiksi. Tämän jälkeen miehelle tuli ojentaa taskujen täytettä. Sisällä sama sormien hypistely seteleiden toivossa jatkui ja lopputuloksena maksoimme noin 10 dollaria per nassu ylimääräistä Kambodzan viisumista. Ei ollut iso summa, mutta silti viranomaisten ansaintakeinot oli pikkasen kyseenalaista laatua. Toivottavasti rahat meni tarpeeseen!

Raja-aseman ulkopuolella alkoi paikallisen minibussimafian kuumottelu. Kyydistä 70 kilometrin päähän Stung Trengiin olisi pitänyt maksaa vähintään tuplahintaa normaaliin verrattuna, sillä olimme iltapäivän ainoita asiakkaita. Samassa paikalle pölähti espanjaa puhunut pariskunta, joka kieltäytyi kohteliaasti maksamasta naurettavan kallista hintaa. Löysimme itsemme tienvarresta pariskunnan kanssa. Yksikään raja-aseman harvoista ohikulkijoista ei suostunut pysäyttämään autoaan, sillä mafiosot kävivät kieltämässä kaiken avun tarjoamisen turisteille. Alkoi ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä turhauttaa ja ketuttaa, että olimme pölhöilleet itsemme siihen pisteeseen.

Onnistuttiin kuitenkin pysäyttämään pakettiauto, jonka kuski näytti vastahakoiselta ottamaan meitä kyytiinsä. Pitkän neuvottelun ja silmien viattoman silmien räpyttelyn jälkeen ahtauduttiin kaikki neljä autoon. Tästähän se riemu repesi. Minibussimafioso hyppi kuin raivopäinen makaki tien varressa ja säksätti: “Miksi te turistit tulette tänne, jos te ette halua käyttää rahaa mihinkään?! Te olette töissä ja me haluamme tehdä töitä!” Ilmeisesti mies ei ollut alkuunkaan ymmärtänyt reppureissaamisen ydintä, johon ei kuulu tuplahintaisen peltiohjuskyydin hommaaminen paikallisilta ukottajilta. Automme kuski katseli tyrmistyneenä minibussien touhua, mutta kurvasi lopulta pois paikalta.

Olimme onnistuneet saamaan kyydin seuraavaan pikkukylään, vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista. 

Espanjalainen pariskunta jatkoi liftaten eteenpäin pienestä kylästä, ja olimme varmoja, että ei nähtäisi enää koskaan. Eihän niitä yhteystietojakaan siinä tuoksinnassa muistettu vaihtaa. Jäätiin nukkumaan ansaittuja unia kylän ainoaan majoitukseen.

Firstvillage-3
Pienen kylän tunnelma. // The atmosphere in the tiny village.

Aamulla istuimme taas kylän tien varressa ja odottelimme, josko joku suostuisi ottamaan meidät kyytiinsä. Ei tullut kyytiä, eikä näkynyt edes niitä edellisen päivän minibusseja. Jonkun aikaa sitä pihalla kekkalointia katseltuaan majoituksessa työskennellyt nainen tuli luoksemme hymyillen ja osoitti lähelle parkkeerattua lava-autoa. Ensin ei ymmärretty alkuunkaan, mistä oli kyse ja kielimuurin takia homma eskaloitui tikku-ukkojen ja autojen piirtelyksi. Sitten tuli mies, joka vilkutteli meitä auton luokse. Älysimme vihdoin, että paikan omistajat yrittivät tarjota kyytiä Stung Trengiin lava-auton takana. Hyppäsimme ilosta hihkuen kyytiin ja nautimme ilmastoidusta matkasta. Voi sitä vapauden määrää!

Perillä Stung Trengissä mies ei suostunut ottamaan matkasta kuin parin dollarin maksun. Se oli noin kaksikymmentä kertaa vähemmän kuin mitä olisimme joutuneet pulittamaan minibussimafiosoille, ja siitä huolimatta olimme tukeneet paikallisia yöpymällä heidän hotellissaan.

Joskus on hyvä päätyä pulaan.

Firstvillage-4-2

As I told you a few posts back, we almost spent overtime in Laos. Relaxing on the riverbanks of Don Det put our brains to a completely oblivious mode and as a result, we miscalculated the time remaining in our visas. On one day the clock was ticking towards the midday and Julius decided to just casually check our passports, which had been laying on the bottom of our backpacks for ages. And behold! The Lao visa would end on that day.

Suddenly, we were in a terrible hurry.

All the travel agencies on Don Det shouted already from the door that the buses were gone for that day and there wouldn’t be anything going to the border. Great. How about tuktuk, pickup truck or at least wheelbarrow? Nope, nothing. Despite this, we still decided to hop on a boat, sail to the mainland and ask from the bus office there. The lady working on that small shop selling the tickets looked us like we were completely mad and said only “no”.

Irritated due to our own foolishness, we tossed our backpacks to the ground and began to think. The border crossing officers would ask us to pay at least 10 dollars if we would show up there late but we were pretty sure that they would question us more and ask to pay personal “donations” to their pockets. This option didn’t really tempt us.

So we sat there for a good while, annoyed and dizzy because of the midday heat when a Laotian man looking like a pirate approached us. Although he didn’t speak much English, he had terrific selling skills. The pirate told us that there would be a songthaew (sort of a pick-up truck) just around the corner that would take us to the border if we paid 10 dollars. First we thought that the man just wanted to fool tourists in desperate need but after a conversation, we started to believe that he had good intentions. So we jumped into the songthaew and left to the border.

Firstvillage-2-2

The border crossing on the Laotian side went well but the Cambodian authorities put up quite a show. First we had through the health inspection, which basically consisted a man sitting in a ticket booth and pointing a scanning machine towards us. The machine looked pretty much the same they use in the shops in the Western countries. We put our palms on the counter and the quick scan gave us, surprisingly, a result “healthy”. Of course, you had to pay “donation” for the man for his specialized services. Inside the border checkpoint we encountered more hand gestures to give donations and in the end, we paid over 10 dollars per person more than the official price. Not a big amount of money for us but still a bit questionable way for government officials to earn their living. I hope that the money ended up in good use!

Outside the border checkpoint the local minibus mafia began to offer their services to us pretty aggressively. Since we were the only customers on that afternoon they asked us to pay double the price to Stung Treng, town located 70 kilometres from the border crossing. All of a sudden a couple speaking Spanish came to the scene and told the minibus owners politely that they wouldn’t pay the ridiculous prices to travel forward. Soon we found ourselves sitting with the couple on the roadside. Not one of the few cars that crossed the Lao-Cambodian border that afternoon would stop for us since the minibus owners went around telling them not to help the tourists. We started to get frustrated and annoyed for the thousand time on that day that we had allowed ourselves to end up in that situation.

But then, one of the cars stopped and we started to negotiate to get a ride to the nearest tiny village although the driver looked quite reluctant to offer any seats in the vehicle. After a long while of lamblike expressions from our side, we all squeezed ourselves in. But others wouldn’t accept it. The minibus mafioso jumped next to the car in rage and screamed: “Why do you tourists come here and don’t want to spend money? You work and I want to work too!” Apparently the man hadn’t grasped the essence of backpacking, which doesn’t include taking an overpriced minibus from the local hasslers. The driver of our ride looked the minibus owner in dismay but steered the vehicle away from the scene.

We had managed to get a ride to the next village even though it shouldn’t have been possible.

Firstvillage-6

The Spanish couple continued their hitchhiking efforts from the tiny village and we were sure that we would never see them again since we hadn’t exchanged any contacts while battling our way through the border crossing madness. It was time for some well-deserved sleep.

In the morning, we sat on the roadside once again and waited for a car, which would go to Stung Treng. The problem was that we couldn’t see any vehicles that would allow us in. After a while of following our struggles in the hotel yard, the woman who worked in our accommodation came to us with a huge smile on her face and pointed her finger at the nearby pickup truck. First we couldn’t understand at all what was the matter and thus, we ended up drawing stick figures and pickup trucks to help her explain. Then a man came and waved his hand to indicate he wanted us to come to the pickup truck. Finally, we figured out that the owners of the accommodation wanted to offer us a ride to Stung Treng. We hopped on the back of the truck and enjoyed the breeze. That level of freedom was indescribable!

When we arrived, the man wouldn’t let us pay more than 2 dollars for the ride. That was twenty times less than what the minibuses at the border had asked us to pay but we still supported the local business by choosing their accommodation.

Sometimes it’s good to end up in trouble. 

2 thoughts on “The day we forgot our visa ended

  1. I love this story! I worry about this exact scenario of getting stuck at the border. So amazing! Thanks for sharing. We are getting ready for a trip in August and love seeing what you guys are doing!

    Liked by 1 person

    1. Haha it was our nightmare before it actually happened but in the end it became great story material. 😀 I wish all the best for your travels, it’s awesome you’re taking the kids with you!

      Liked by 1 person

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s