Nola Guesthouse – Carefree days in a hammock

Hey there, in case you aren’t among the lucky 5 million who understand Finnish, here is a link to the English version below! Enjoy!

NolaGuesthouse-13
Ruuhka-aika kylätiellä. // Rush hour on the village road.

Suuressa maailmassa meillä on usein kiire juosta luomiemme rattaiden perässä bittiavaruudessa. Nolan majatalossa vietimme kuitenkin muutaman päivän uutistulvan ja tykkäys-nappuloiden luomien odotusten ulottumattomissa. Majatalo sijaitsi pikkuruisessa Ban Nan kylässä, jossa arki tuntui kulkevan omalla hidastetulla painollaan. Täällä ei hötkyilty turhia.

Kun olimme saapuneet pihaan, majatalon muut asukkaat tuli moikkaamaan ja opastamaan meidät perille. Tervetuliaisjuomaksi saatiin hömpsy paikallista kotipolton ihmettä, lao lao -viinaa. Eikä mennyt ees näkö!

Yksi majatalon perustajista, uruguaylainen Alec, nauroi makeasti, kun kerroin nimeni. “Mutta sähän et edes ole Laosista? Kuinka sulla voi olla sama nimi kuin Kasi-kylällä?” Tämä vitsi sai joka päivä uudenlaisia vivahteita. Alec oli parinkymmenen Laosin vuotensa aikana oppinut puhumaan täydellistä laoa, ja opetti meillekin oleellisia sanoja, kuten hullu ja ei huolia. Mitäpä muuta Nolan majatalossa olis ees tarvittu.

NolaGuesthouse-2NolaGuesthouse-16-4.jpgNolaGuesthouse-3-2

Ympäröivien riisipeltojen kätköissä oli pieni papaijapuutarha, jonne majatalon ruotsalaiset vahvistukset johdatti meidät. Matkan varrella saattoi nähdä rennosti köllivän puhvelilauman mutakylvyssä ja kahvipensaita pullollaan marjoja kerättäväksi.

Loppupään ponnistelut liukkailla kivillä viidakossa kruunasi lehdiltä pomppivat iilimadot. Vaikka on tullut ryömittyä jos jonkinlaisissa metiköissä, niin noita puistatusta herättäviä elukoita en ollut vielä koskaan kohdannut silmästä silmään. Oli inha yllätys löytää näitä imuttelijoita varpaidensa välistä, joten totesin, että meidän teiden oli pirun äkkiä erkaannuttava. Iilimadot pääsi välittömästi kärkisijoille listallani inhoimmista otuksista tällä planeetalla.

Puiden koputtelun ja heiluttelun päätteeksi saatiin saaliiksi pari papaijaa ja vaellettiin takaisin peltojen halki majataloon.

NolaGuesthouse-25-3.jpgNolaGuesthouse-9-3.jpg

Nolassa Moskiitoksi nimetty pieni ja ketterä laolainen nainen teki koko porukalle ruokaa pari kertaa päivässä. Meidän metsästämät papaijatkin kokkailtiin Moskiiton kyökissä tuliseksi salaatiksi. Lisäksi tarjolla oli usein taivaallisen hyvää bataattipiirakkaa ja tahmariisiä. Eräänä iltana saatiin syötäväksi villisikaa ja viereen yytsimään villisian metsästäjä, joka ei kuulemma koskaan ennen ollut nähnyt valkoista naamaa. Muutaman hetken tutkisteltuaan meitä ja naamojamme, hän rikkoi hiljaisuuden ja totesi, että onpa teillä länkkäreillä on isot nenät. Niinpä.

Leppoisia Nolan päiviä rytmitti uintireissut läheisille joen kallioille, loputtomat Uno-matsit, pokkarien sivujen kahina ja riippumattojen alla virranneen veden liplatus. Tuntui kuin olisi saanut muutamalla kympillä ohikiitävän aikamatkan takaisin lapsuuden kesälomiin. Ei ihme, että Alecin kysyessä milloin naapurissa asuneet ruotsalaiset lähtisivät, he vastasivat aina mañana.

Ehtisihän sitä myöhemminkin palata suuren maailman kiireisiin.

NolaGuesthouse-5-3

In the big wide world, we are often so busy while running after our own creations in the bit space. In Nola guesthouse we spent a few days out of this reality of 24/7 news flood and like buttons. The guesthouse was located in a small village of Ban Na where the everyday life seemed to have its own, slower pace. This was the place where you could forget that a word hurry even existed.

When we had arrived to the guesthouse’s yard, the other guests of Nola’s came to greet and guide us to our room.  After the introductions we got shots of home-made liquor, lao lao, as welcome drinks. And we didn’t even lose our eyesight afterwards (kidding)!

One of the founders of this guesthouse, Alec from Uruguay, laughed out loud when I told my name for him. “But you are not even from Laos, right? How can you share a name with Kasi village?” The joke about Kasi from Kasi developed to new levels every day since. Alec had mastered the Lao language perfectly during the many years he had lived in the country and even teached us some useful words like crazy and no worries. I can’t think of other words you could have possibly needed at the Nola’s guesthouse.

NolaGuesthouse-25-4.jpgNolaGuesthouse-12-3

Hidden away in the surrounding rice fields there was also a secret papaya garden where the Swedish guys from the guesthouse guided us. On the way to the garden you could spot buffalos having a relaxed mud bath in the heat and coffee plants full of berries ready for the next harvest.

While struggling on the slippery rocks near the end of the journey, there were also other, nastier surprises waiting for us. Jumping leeches under the moist leaves were eager to find new victims along the jungle path. Although I’ve spent plenty of time in the forest, I had never encountered these one-inch beasts before. It wasn’t the nicest surprise to find a leech enjoying your blood between your toes so these visitors experienced rather quick departure. They also instantly received one of the top spots on my list of nastiest creatures on this planet.

After some time spent shaking and knocking the papaya trees, we caught a few fruits and returned back to the guesthouse.

NolaGuesthouse-25.jpgNolaGuesthouse-22-3.jpg Mosquito, a small and nimble Lao woman, cooked meals for the whole gang twice a day at Nola’s. The papayas we had brought from the jungle ended up to a spicy salad in her capable hands. In addition, she usually cooked delicious sweet potato pie and sticky rice for us to enjoy. I’m still dreaming about that pie! One night we were also offered the roasted pieces of wild boar while the Lao boar hunter sat down beside us. We were told this man had never seen a white face before. After some time of studying us and our faces, he finally broke the silence and noted that Western people have big noses. Indeed.

NolaGuesthouse-20-2.jpgNolaGuesthouse-21

The carefree days at Nola’s passed by peacefully while we enjoyed swimming trips at the nearby river rocks, endless Uno-tournaments, pages rustling while reading the paperbacks and listening to the sounds of flowing river beneath our room. For a few bucks, it felt like we had got the childhood summers back for a short, passing moment. Thus it wasn’t a surprise that when Alec asked the Swedish guys when they would leave, they would always tell him mañana.

There would be plenty of time to return to the hurries of big wide world, later.

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s