Kasi – Kindness in my own town!

Hey there, in case you aren’t among the lucky 5 million who understand Finnish, here is a link to the English version below! Enjoy!

Kasi-4-2
Kasi Kasissa. // Kasi in Kasi.

Ahkeran googlettamisen ja Laosin matkakohteiden pläräämisen lomassa bongasin kartalta Kasi-nimisen pisteen. Piti hieraista silmiä muutaman kerran, mutta siellä se nuppineulan kokoinen paikka pysyi. Kasin kylän lähistöllä oli paljon kehuja saanut Nola’s guesthouse, jonne tein oitis varauksen. Olihan sitä ny päästävä käymään mukaani nimetyssä kylässä (sillä ihan varmasti sen ristiäisissä oli ajateltu juuri mun juuriani)!

Lähdettiin Luang Prabangista jälleen bussikyydillä eteenpäin. Tällä kertaa lippuun oli vitsikkäästi printattu VIP – bussi näytti siltä kuin se olis jo kertaalleen ajettu vuorenrinteeltä alas. Oikean kyljen lasit oli koko matkalta pirstaleina, mutta jonkun pyhän hengen voimalla ne pysy silti vielä koossa. Jalkatila oli kaukainen haavekuva. Ja edessä olleiden penkit oli joko rikki (ei olis ollut yllätys) tai sitten siinä istuvalle pariskunnalle iski samaan aikaan akuutti noidannuoli, joka vaati pöllähtämistä meidän syliin. Notta mikäpä siinä, olosuhteet oli priimaa jo lähtiessä!

Ainoa ilo tässä lystissä oli tieto siitä, ettei bussissa tarvitsisi kököttää pitkään. Kunnes muutaman tunnin mäkisen huristelun jälkeen bussista hajos kytkin. Tai vaihdelaatikko. Tai molemmat, mistäs sitä tietää. Bussi pääsi hienosti mäet alas, mutta hyytyi joka kerta, kun horisontissa oli pilkahduskin vähän jyrkemmästä mäestä. Seurasi käryä, turistien paheksuvaa huokailua ja pauketta ohjaamosta. Matka eteni aina seuraavalle nyppylälle asti hitaasti ja varmasti pysähdellen. Meitä nauratti – etenkin kun hypättiin bussista ulos Kasissa muiden jatkaessa vielä eteenpäin Vang Viengiin.

Kasin kylässä meillä oli monta missiota – rahaa, sim-kortit ja kyyti Nola’s guesthouseen 13 kilometrin päähän maaseudulle. Kaksi ensimmäistä vedettiin elekielellä ja epämääräisellä hölötyksellä hienosti maaliin, mutta kolmas ei ottanut onnistuakseen. Ei löytynyt bussia, eikä autoa, joka olis meidät huolinut kyytiinsä.

Kasi-2.jpg
Aito ilo, kun kylän ainut automaatti löyty ja toimikin vielä! // Genuine happiness when we found the town’s only ATM and it still functioned!

Ilta pimeni, mutta kökötettiin yhä tien pientareella eksyneen näköisenä. Yhtäkkiä jostakin teleporttas laolainen englanninopettaja moponsa kanssa, ja kysyi, miten ihmeessä oltiin eksytty Kasiin. Selitimme tilanteen, johon hän vastaisi, että huomenna kyllä menisi kyyti Nolan majatalon suuntaan. “Bussi vai auto? Milloin se lähtee?” kysyttiin, mutta emme saaneet selville, minkälaista kyytiä mies lupaili. Hän kuitenkin vaati ettemme lähtisi enää pimeän tultua yrittämään kylästä ulos, vaan yöpyisimme majatalossa Kasissa. Kuulosti ihan järkevältä, joten annoimme miehen näyttää tien petipaikkaan.

Aamulla istuimme paikallisessa ruokalassa ryystämässä nuudelisoppaa, kun pöydän ääreen tupsahti laolainen pariskunta pienen poikansa kanssa. “Oletteko menossa Nolan majataloon?” pariskunta kysyi. No sinnehän me! Eksyneiden lampaiden auttamisesta näytti tulleen pienen laolaisen kylän suurin tehtävä. Ruokalan vanha rouva hoputti meitä ryystämään soppamme nopeasti, jotta perheen ei tarvitsisi odotella pitkään kuumassa. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Pakkasimme kimpsumme ja ahtauduimme pienen lava-auton etupenkeille. Perheen äiti ja poika olivat jo menneet penkkien taakse kippuraan, vaikka yritimme tarjota paikkaa heille. Perinteiseen härmäläiseen tapaan hävetti ottaa vastaan moista ystävällisyyttä tuntemattomilta. Ennen kuin edes tajuttiin, oltiin jo Nolan majatalon pihalla reput käsissämme ja perhe jo porhalsi eteenpäin kylätietä. Hölmistyneinä katsoimme toisiamme, sillä he eivät olleet halunneet matkasta mitään maksua.

Kysyin myöhemmin Nolan omistajalta, miksei tuo pieni perhe halunnut vastaanottaa meiltä vastapalvelusta. Rahahan olisi varmasti mennyt tarpeeseen. “He ovat osa perhettä. Eikä perheeltä oteta maksua.”

Kasi-1.jpg
Laolaisen koulupäivän loppu. // The end of school day in Laos.

After lots of Googling and studying the towns and destinations in Laos, I noticed that here was a tiny dot in my map named Kasi. I had to rub my eyes a few times to believe that the dot actually existed and that we shared a name. So when I found a tiny Nola guesthouse near Kasi, which had excellent reviews, I instantly made a booking. I had to see the town which was named after me (since obviously they had thought of the Finnish girl million miles away when naming it)!

We left Luang Prabang once again in a bus. This time the bus company had printed a word VIP to the ticket, which turned out to be a hilarious joke after we saw the vehicle – it looked like it had already crashed into a ravine. The whole right window side was completely shattered but apparently some sort of magical powers held the pieces of glass still together. It was only a distant dream of never-never land to hope to have some sort space for your legs. And the seats in front of us were either broken (wouldn’t have been a surprise) or both of the passengers on them had a sudden strokes of acute back pain as they spent the whole journey basically lying on our laps. So the conditions at the start of the journey really tested our humour and will!

The only joy on this rather tragicomic journey was that it would last only a few hours. Or this is what we thought. After couple of hours of traveling, the switch broke down. Or the gearbox. Or both of them, who knows. Either way, the bus was able to drive downhill pretty easily but lost the battle every time there was a steeper hill on the horizon. And in the Northern part of Laos, they do have a lot of hills, I tell you. The stops were followed by smoky smells, annoyed sighs of other tourists and light pops from the driver’s cab. The journey continued always to the bottom of the next hill until it was time to stop again and examine the inner parts of the bus. We were laughing because the situation was so comical – especially when we hopped off the bus at the Kasi when other passengers continued towards Vang Vieng.

Kasi-3.jpg

In Kasi we had a few missions – find money, sim cards and a lift to Nola guesthouse, located 13 kilometres from the town. The first two missions were easily done by uttering some random words and using the king of all languages, body language. But the third one turned out to be more difficult task than we could have imagined. There were no buses or cars that were willing to take us to our destination.

The sun was setting but we were still sitting on the roadside, looking a bit lost. Suddenly a Laotian man, an English teacher, teleported out of thin air with his motorbike and asked what on Earth we were doing in Kasi. We told him our situation and he stated that there would be a lift tomorrow going to Nola guesthouse. “Bus or car? When?” we asked him but weren’t able to understand the details from his promise. The teacher, however, insisted that we wouldn’t try to get out of town after the dark but instead would sleep in a guesthouse in Kasi. This sounded like a reasonable idea, and we allowed the man to guide us to our sleeping place for that night.

In the morning, we were eating noodle soup in the local eatery when a Laotian couple came with their little boy to our table. “You are going to the Nola guesthouse?” the couple asked. Yup, that’s right! It seemed that getting the lost lambs to their destination had become the most important task for the whole town. The eatery’s old lady rushed us to eat our soups faster so that the couple wouldn’t have to wait for too long in the heat. She didn’t have to ask twice.

Kasi-5-2.jpg
Ei kyytiä meille tänä iltana. // No lift for us tonight.

We packed our things and squeezed ourselves into the couple’s pickup truck. The mom and little boy had already pushed themselves behind the seats although we tried to ask if they had wanted to sit in the front. As we are Finns, we felt embarrassed when complete strangers showed us such kindness. And before we even noticed, we were on the yard of Nola guesthouse with our backpacks and the family already continued their journey along the small village road. Confused, we looked at each other since the couple didn’t accept any money for their friendly favour.

Later I asked from the owner of Nola guesthouse why this little family didn’t want anything in return. All things considered, it was likely that the money would’ve been much needed. “They are part of the family. And you won’t ask your family to pay.”

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s